Slovakiassa vieraillut Noora Västinen rikkoi vammaisuuteen liittyviä tabuja taiteen avulla. Tanssija, tanssinopettaja ja kouluttaja kertoo rimpuilevansa kiitollisuuden ja riittämättömyyden ristiaallokossa.
Yhteyteni Slovakiaan syntyi vuonna 2015, kun olin vapaaehtoistyöntekijänä Presovin kaupungissa sijaitsevassa päivätoimintakeskuksessa. Lähdimme viikonloppuretkelle naapurikaupunki Kosiceen ja löysimme tiemme Tabacka-kulttuurikeskuksen avajaisjuhliin. Väenpaljoudessa avustajani yritti etsiä inva-wc:tä, ja ystävällinen nainen neuvoi meille reitin. Myöhemmin samana iltana hän kertoi olevansa iloinen, että ”joku vammainen ihminen” osallistui heidän tapahtumaansa, ja että vammaista ihmistä ei useinkaan nähty osallistumassa taiteeseen, kulttuuriin tai moneen muuhunkaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Totesin, että kovin tavallisia eivät näyttäneet olevan esteettömät sisäänpääsyt tai inva-wc:tkään.
Nainen esitteli itsensä Tabackan uudeksi johtajaksi ja toivoi minulta vinkkejä, jotka edistäisivät kulttuurikeskuksen esteettömyyttä. Kerroinkin oman näkemykseni siitä, mikä toimi ja mihin kannatti kiinnittää huomiota. Samaisella visiitillä osallistuin erääseen tanssityöpajaan ja tutustuin kahteen paikalliseen tanssijaan, PST- tanssijärjestöä pyörittävään Kathkaan ja Mishkaan. Yhteydenpitomme säilyi vapaaehtoistyöjaksoni jälkeen, ja meistä tuli ystäviä.
Keskiössä kulttuurien kehokäsitykset
Oma tanssitietotaitoni alkoi karttua, kun liityin Suomessa inklusiivisen tanssin esiintyvään ryhmään, Kaaos Companyyn ja valmistuin DanceAbility-opettajaksi kesällä 2017. Vuotta myöhemmin, Kathkan vieraillessa Suomessa X-Dance inklusiivisen tanssin festivaaleilla, meitä alkoi kiinnostaa yhteinen tutkimusmatka erilaisten kehojen yhteiseen tanssiin. Pohdimme kulttuuriemme kehokäsityksiä ja sitä, miten vammaisuus niissä nähdään, minkälainen keho voi tanssia, ja millaisella keholla on lupa ja mahdollisuus tanssia. Syntyi idea Body Recogniton -residenssistä, jonka halusimme toteuttaa Tabackassa. Pyysimme mukaan myös Mishkaa sekä Kathkan muusikkoystävää, Milenaa.
Haimme ja saimme apurahaa projektillemme Suomesta, Taiteen edistämiskeskuksesta, sekä Slovakian kulttuuriministeriöstä. Toteutimme kolmiosaisen residenssimme ensimmäisen jakson marras-joulukuun vaihteessa 2018. Lähdimme avoimin mielin leikkimään tanssin, liikkeen, valon, varjon, sanojen ja runojen moninaisessa maastossa. Reilussa viikossa kokosimme ensimmäisen, noin 20 minuutin pituisen esityksenraakileen, jonka esittelimme pienelle yleisölle Tabackassa. Tuntui jännittävältä päästää puolivalmis raakile lavalle, koska Suomessa olin tottunut hiomaan esityksiä pidempään. Toisaalta tuntui vapauttavalta olla keskeneräinen. Koko esityksen teemahan keskittyi juuri itsen ja toisten kunnioittamiseen, hyväksymiseen ja läsnäoloon siinä hetkessä, sellaisena kuin se on, sellaisena kuin olemme.
”Paras ulospääsy arkitodellisuudesta”
Projektimme toinen osio toteutettiin huhtikuussa 2019. Ohjelmaan kuului mm. tanssityöpaja Kosicessa sijaitsevan päivätoimintakeskuksen asiakkaille ja henkilökunnalle. Muutama työpajaan osallistuneista jäi myös seuraamaan illan esitystämme, joka oli syventynyt versio marraskuisesta esityksestämme.
”Tämä työpaja oli paras Exit – ulospääsy arkitodellisuudestani. Tai ehkä tämä sittenkin oli sitä parasta todellisuutta, mitä olla saattaa”, totesi tanssitunnille osallistunut, pyörätuolia käyttävä mies työpajan loppupiirissä.
”Tällainen kokemus on ensimmäinen laatuaan, mihin olen päässyt osallistumaan. Täällä sain olla oma itseni. Olen myös hämmästynyt, kuinka paljon non-verbaalinen kommunikointi, yhdessä jaettu liike ja tanssi voikaan yhdistää. Itse asiassa paljon enemmän kuin sanat. Olen hämmästynyt, kuinka paljon voimme jakaa yhdessä, vaikka kehomme ovat hyvin erilaiset”, kuvailee toinen työpajaamme osallistunut henkilö kokemaansa.
Onnellisuutta ja riittämättömyyttä
Oma sisäsyntyinen maailmanparantajani rimpuilee. Olen onnellinen residenssimme onnistumisesta ja kaikista koskettavista kohtaamisista. Olen onnellinen, että olen syntynyt maahan, jossa minulla on mahdollisuuksia, jossa rakennusten ja katujen kunto on sellainen, että voin kokea, että minulla on ovi auki yhteiskuntaan ja olen osa sitä. Olen onnellinen, että minulla on henkilökohtaisen avun järjestelmä, jonka turvin voin luoda oman näköistäni elämää. Olen onnellinen, että minulla on koulutus ja pystyn työllistämään itseni tanssijana, tanssinopettajana ja kouluttajana.
Samalla koen valtavaa ristiriitaa ja riittämättömyyttä, kun ajattelen, miten eri tavalla asiat ovat toisella puolella Eurooppaa. Kuinka paljon onkaan tehtävää, kuinka monet silmät avattavana, asenteet muutettavana ja hissit, luiskat ja tasaisemmat kadut rakennettavana, ennen kuin tanssityöpajassa kohtaamani ihmiset voivat sanoa samaa!
Body Recogniton -residenssimme jää hautumaan hetkeksi, kunnes kokoonnumme jälleen ensi marras-joulukuussa Tabackaan toteuttamaan kolmannen, viimeistellyn osion. Yhteys Tabacka-kulttuurikeskuksen, PST-tanssijärjestön ja kosicelaisen päivätoimintakeskuksen välille on alkanut rakentua, ja kuka tietää, mihin se vielä viekään!
Noora Västinen
Noora Västinen on tanssitaiteilija, inklusiivinen tanssinopettaja ja kouluttaja.
Tutustu myös muiden Lauttasaaren asukkaiden blogikirjoituksiin:
Mahottoman reissaajan vinkit esteettömään matkailuun
Palvelumuotoilulla kohti esteettömämpää ja yhdenvertaisempaa maailmaa
Kyyti on kylmää, jos pelkkä raha ratkaisee
Vammaisuus on ominaisuus muiden joukossa
___________________________________________________________________________________________________
Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta. Se voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa, eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.
Vammaisena Slovakiassa: omia havaintoja ja paikallisilta kuultua
* Vammaisuutta ei juurikaan näy Slovakiassa tavallisessa katukuvassa. Useimmat kohtaamispaikat, kuten kaupat, kirkot, kahvilat ja galleriat, ovat aina useamman askelman päässä, ja hissi sekä inva-wc löytyvät vain uusimmasta kauppakeskuksesta. Samoin koulut, virastot, kuntosalit, uimahallit ja muut harrastuspaikat ovat monen apuvälineitä käyttävän tavoittamattomissa. Jos pyörätuolia käyttävä haluaa liikkua junalla, se on mahdollista, mutta matalalattiajuna pitää tilata ja varmistaa kahta viikkoa ennen suunniteltua matkaa.
* Vammaisten ihmisten mahdollisuudet kouluttautua ammattiin ovat muita pienemmät. Syynä ovat mm. oppilaitosten fyysinen esteellisyys ja henkilökohtaisen avustusjärjestelmän puuttuminen.
* Suurin osa vammaisista aikuisista käy päivätoimintakeskusten järjestämissä koulutuksissa ja työtoiminnassa, koska muunlainen kouluttautuminen ja työllistyminen ns. vapailla työmarkkinoilla on hyvin rajallista. Syynä ovat vammaisuuteen liittyvät tabut, ammatillisen koulutuksen mahdollinen puuttuminen, työnantajien pelot ja tiedon puute sekä rakennusten (oppilaitokset ja työpaikat) fyysinen esteellisyys. Vammaisuus nähdään menoeränä tai liian hankalana asiana kohdata.
* Henkilökohtainen avustajajärjestelmä puuttuu. Vammaiset ihmiset ja heidän perheensä ovat pitkälti oman onnensa ja taloudellisten resurssiensa varassa. Vammainen henkilö / hänen perheensä saa valtiolta pienen summan vammaistukea tai vammaiseläkettä, mutta se ei riitä esimerkiksi avustajan palkkakuluihin. Tällöin päädytään usein vaihtoehtoon, jossa perheen toinen vanhemmista toimii vammaisen lapsen tai nuoren avustajana ja toinen käy töissä, jolloin perheen toimeentulo on yhden vanhemman varassa. Ja olipa vammainen henkilö sitten minkä ikäinen hyvänsä, hän on aina vanhempiensa helmoissa, eikä pääse elämään itsenäistä elämää. Uusien ihmissuhteiden muodostaminen tai oman näköisen elämän eläminen ei pääse alkuun.
* Vammaiset ihmiset elävät pitkälti kodin ja päivätoimintakeskusten välisessä omassa ”kuplassa”, ja sosiaalisten suhteiden muodostuminen ei-vammaisiin ikätovereihin saattaa jäädä täysin muodostumatta.