Aihe: Blogi, Koulutus, Yleiset

Oikeus oppimiseen ja osallisuuteen toteutuu vain koko yhteisön kehittämisellä. Pelkkä yksilön tukeminen ei riitä, Pauliina Lampinen toteaa.

Olli Luukkainen ja David Edwards kirjoittivat Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla 14.3.2019 koulutuksen merkityksestä tasa-arvon saavuttamisessa. Heidän mukaansa laadukas varhaiskasvatus ja perusopetus ovat paras keino vahvistaa osallisuutta ja ehkäistä syrjäytymistä.

Ajatusta on helppo tukea. Herää kuitenkin kysymys, miksi nykyinen koulu ja opetus eivät ole onnistuneet tuottamaan lisää tasa-arvoa tai osallisuutta, vaikka olemme tähän monella tavalla satsanneet.

Kun yhdenvertaisuutta tarkastellaan vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden näkökulmasta, käytäntömme eivät ole merkittävästi vähentäneet erityisoppilaiden eriytymistä tai parantaneet heidän siirtymiään toiselle asteelle ja sieltä työelämään. Näin siitä huolimatta, että Suomi on erityisopetuksen ja -pedagogiikan huippumaa.

Tiedämme, että vain 35 prosenttia perusopetuksen erityisoppilaista opiskelee samassa ryhmässä muiden oppilaiden kanssa. Tiedämme myös, että erityisopetusta peruskoulussa saaneet oppilaat siirtyvät toiselle asteelle myöhemmin ja keskeyttävät opintonsa useammin sekä työllistyvät heikommin kuin muut. Esteettömyys ja saavutettavuus sekä tarvittavat tukipalvelut eivät siis vieläkään toteudu niin, että vammaisella nuorella olisi mahdollisuus valita haluamansa opintopolku. Vaikka erityisryhmillä pyritään vahvistamaan vertaisuuden kokemuksia, niiden avulla ei ole onnistuttu ehkäisemään myöskään vammaisiin lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa kiusaamista tai heidän kokemaansa yksinäisyyttä. Teemme siis jotakin väärin.

Toinen näkökulma koskee kaikkia lapsia ja nuoria. Olemme uudistaneet nopeasti kaikkia koulutusasteita niin rahoituksen, käytäntöjen kuin opetussuunnitelmienkin tasolla. Uusissa järjestelmissä korostetaan oppilaan omaa aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta sekä yksilöllisyyttä, jonka toivotaan takaavan parhaat eväät menestykseen. Tutkimusten mukaan itseohjautuvuutta korostavat käytännöt näyttävät kuitenkin vahvistavan eniten niitä, jotka ovat jo valmiiksi motivoituneita ja itseohjautuvia: parhaiten menestyvät ne, jotka jo varhain tunnistavat omat vahvuutensa ja tavoitteensa. Sellaiset lapset ja nuoret, joilla ei näitä valmiuksia ole, jäävät helpommin syrjään. Kun ongelmia alkaa näkyä, keskitytään korjaamaan yksilön voimavaroja – usein myös varsinaisen kouluyhteisön ulkopuolella sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Ongelmista tulee yksilön ongelmia, jotakin, joka ei koululle kuulu.

Jos halutaan kehittää koulua, jossa kaikki oppilaat saavat opetusta yhdenvertaisesti muiden kanssa, tulisi yksilöllisten, erityisoppilaisiin suuntautuvien opetusratkaisujen rinnalle kehittää koko kouluyhteisöä tukevaa toimintakulttuuria. Nykyinen käytäntö, jossa erityisryhmiä puretaan inkluusion nimissä, vaarantaa kaikkien oppilaiden opetuksen ja opettajien työhyvinvoinnin eikä ole oikea suunta. Oikein ei ole myöskään se, että vammaisten ja erityistä tukea saavien lasten ja nuorten koulunkäyntiä ja opiskelumahdollisuuksia heikennetään ohjaamalla heidät varhain erillisiin ryhmiin ja erityisille koulutuspoluille, jotka eivät johda jatkokoulutukseen eivätkä työllistymiseen.

Sekä Suomessa että maailmalla on paljon kokeiluja ja kokemusta siitä, miten koulu voi ottaa huomioon kaikki oppilaat ja heidän erityistarpeensa ilman syrjintää ja ulossulkemista. Jos Suomi haluaisi kehittyä tulevaisuudessa maailman parhaaksi oppimispaikaksi, se ottaisi nyt kaikissa kouluissaan käyttöön nämä hyvät käytännöt.

Oikeus oppimiseen ja osallisuuteen toteutuu vain koko yhteisön kehittämisellä. Pelkkä yksilön tukeminen ei riitä. Monimuotoinen, kaikille sopiva koulu on paras paikka myös opettajille ja muille koulun ammattilaisille.

Toiminnanjohtaja Pauliina Lampinen, Vamlas

Jaa tämä: