Aihe: Blogi, Työelämä

Aikataulut uusiksi, haastateltavat tietämättömissä, leikattu videoversio ja avustajat kateissa. Videon teko vaati aikamoista sumplimista. Heljä Hesso kirjoittaa blogissaan median tekemisen ja uran valinnan mutkikkuudesta.

Katso video! Osatyöaika – mahdollisuus työelämään

Sain toimeksiannon Vahti-hankkeelta työllistymisvideota varten joskus lokakuun paikkeilla. Tykkään videoiden tekemisestä sinänsä, mutta en ole oikein suunnittelijatyyyppiä. En osaa ohjata edes omaa toimintaani, saati sitten muiden. Esimerkiksi kuvaajalle olisi suotavaa olla jonkin sortin kuvakäsikirjoitus, jotta hän ymmärtäisi vaihtaa kuvakokoa ja kuvaussuuntaa tarvittaessa. Ajan kulumisen arviointi on myös minulle vaikeaa, ja sekin tekee suunnittelusta hankalaa.

Videota tehdessäni jouduin kuitenkin venymään niin videotuotannon suunnittelijaksi kuin ohjaajaksi. Sain onneksi apua aikatauluttamiseen Sosped säätiön Mieletöntä Valoa -hankkeen työntekijältä Saijalta. Mutta kuten usein, matkan varrella tuli vastaan odottamattomia haasteita.

Haastateltavien metsästystä

Haastattelujen sopiminen ei ollut kovin yksinkertainen prosessi, vaan esimerkiksi aikatauluihin piti tehdä muutoksia tutkijaa haastateltaessa. Toisen haastateltavan, eduskunnassa työskentelevän Sannan yhteystietojen metsästäminen oli sekin aikamoinen homma. Eduskunnan sivuilta ei löytynyt eduskunnan organisaatiorakennetta, eli sitä kuka on Sannan esimies. Jouduin soittamaan useaan eri paikkaan, kunnes lopulta sain oikean henkilön kiinni. Hän neuvoi soittamaan Sannan äidille, minkä teinkin. Tämän jälkeen äiti soitti eduskuntaan. Sieltä ei näytetty kuvaamiselle vihreää valoa, joten päädyimme kuvaamaan Sannan kotiin, joka oli erittäin täynnä tavaraa. Että se niistä eri kuvakulmista.

Opettaja-Anua kuvatessani en ollut ajatellut, että jokaiselta kuvattavalta lapselta tulisi olla erikseen lupa. Siksi en päässyt kuvaamaan häntä opetustilanteessa.

Tutkijan kanssa sovimme tapaamisen Musiikkitalon kahvilaan. Lasiseinät heijastivat kuvajaisemme takaisin. Oli kuvattava niin, että lasiseiniä ei näkyisi. Jouduimme myös keskeyttämään kuvaamisen muutaman kerran ylimääräisen metelin vuoksi.

Leikkausvaiheen kruunasi flunssa

Leikkausvaiheessa jouduin säätämään aikatauluja, sillä vakiofysioterapeuttini oli sairauslomalla. Minulla oli fysioterapeuttiopiskelija, jota olin lupautunut ohjaamaan kahdesti viikossa. Ohjausaikoja piti sovitella, mutta sainpa ainakin ylimääräistä fysioterapiaa.

Annoin leikkaajalle yksityiskohtaiset ohjeet työn tekemistä varten. Mutta kun hain kovalevyn ja koneen seuraavaa vaihetta varten kotiini, en löytänytkään muokattua versiota mistään. Seuraavat viisi tuntia väkersin videota uuteen uskoon. Kun olin saanut videon jonkinlaiseen kuosiin, totesin, että sitä pitää lyhentää. En vain tiennyt, miten. Rakas isihahmo oli onneksi tulossa kylään, joten ajattelin pistää hänet “töihin”. No, hän oli editoinut omaa proggistaan koko päivän, eikä jaksanut paneutua asiaan juuri sillä hetkellä. Tavallaan ärsytti, mutta toisaalta ymmärsin.

Pulmat jatkuivat. Editoinnin aikana oli yksi viikko, jolloin en nukkunut yhtään. Ihmissuhdeongelmilla on tapana tehdä sellaista. Yhdellä avustajallani oli terveydellisiä haasteita, joten hänen kanssaan liikkumiseen kului lähes kolminkertaisesti aikaa normaaliin verrattuna. Senkin kanssa oli sillä hetkellä pakko tulla toimeen, koska ylimääräisiä ihmisiä ei ollut. Kaiken lisäksi en voinut tuoda editointikonetta kotiini, jotta olisin voinut jatkaa hommia siellä.

Olin vähän pattitilanteessa. Asiaa ei helpottanut se, että loppuvaiheessa sain kunnon flunssan.

Paljon on kiinni avustajista

Tuotantosuunnitelmat ovat pakollisia missä tahansa isossa organisaatiossa. Minun elämäni ei voi olla kovin etukäteen suunniteltua, ainakaan siinä määrin kuin tuotantosuunnitelmat yleensä vaatisivat. Olen nimittäin valinnut asua tavallisessa kerrostalossa, vaikka tarvitsen apua siitä lähtien, että pääsen ylös sängystä. Jos joku avustajista sairastuu tai ei jostain muusta syystä pääse töihin, täytyy ottaa sijainen. Sijainen ei välttämättä kykene hoitamaan muuta kuin elämän kannalta pakolliset asiat, kuten ruoan antamisen ja vessassa käymisen.

Kaikkia avustajia eivät mediahommat ja niissä avustaminen kiinnosta. Eihän sitä voida pitää työn vaatimuksenakaan, koska palkkataso on mitä on. Emmi-tätiäkään minulla ei enää ole. Hän tuli aina pelastamaan: leikki Wonder Womania, joka nostaa ylös sängystä, vessattaa, vie koiran ulos ja tekee kaiken mahdollisen, koska oli kiltti.

Isoin tästä videoprojektista oppimani asia on se, että minun on saatava jostain avustaja, joka kuvaa ja leikkaa. Hänen ei tarvitse tehdä mitään muuta.

Valitako varmempi työllistyminen vai omat unelmat?

Avuntarpeestani johtuen minulla on dilemma. Jos olisin niin sanotusti täysin terve, kouluttautuisin ilman muuta media-alalle. Ammatinvalintatestitkin viittaavat toimittajan ammatin suuntaan vahvasti. Mutta en ole ns. täysin terve. Vireystilakin vaihtelee päivästä toiseen.

Olen miettinyt vaihtoehtona sosiaalialaa. Elämänkokemuksestani ja psykologisista taidoistani olisi siellä hyötyä. Varmasti pitäisin siitäkin työstä. Alalle olisi ehkä myös media-alaa helpompi työllistyä. Se on jollakin tavalla tuttuakin, sillä joudun jo tekemään ohjaus- ja kasvatustyötä paljon ilmaiseksi. Haluanko kuitenkaan tehdä sitä vielä työkseni?

Toisaalta en halua olla nelikymppinen ja työtön. Toivon jossain vaiheessa saavani oman asunnon ja lapsia. En voi enää tuudittautua siihen, että antaa ajan kulua. Täytän kohta kolmekymmentä.

Sosiaaliala ei kuitenkaan ole se intohimo, joka minulla on ollut taaperoikäisestä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, haluanko päästää itseni helpolla vai haluanko tavoitella ja toteuttaa unelmiani.

Heljä Hesso

Työllistymisen merkitys -videon kantaesitys oli Vahti-hankkeen Uniikin osaamisen löytöretki -tapahtumassa 27.11.2018 Sanomatalossa.


Vamlasin blogiperiaatteet

Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta ja siinä voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.
Jos haluat kirjoittaa Vamlasin blogiin, ota yhteyttä vesa.horttanainen(at)vamlas.fi


Videon blev färdig även om det hände ett och annat i livet

Förändringar med tidtabeller, svårigheter med att hitta intervjuade, den klippade versionen av videon och assistenterna borta. Det var mycket jobbigt att få videon färdig. I sin bloggtext skriver Heljä Hesso om komplexiteten av att arbeta inom mediebranschen och av att välja hurdan karriär man vill ha.

Kolla videon! Osatyöaika – mahdollisuus työelämään

Jag fick ett uppdrag av projektet Vahti någon gång i oktober: meningen var att producera en video som handlar om sysselsättning. Jag tycker om att producera videor i sig men är inte riktigt någon planerande människa. Jag kan inte ens styra mina egna handlingar och ännu mindre andras. Det skulle till exempel vara bra att ge någon slags bildmanus till kameramannen så att det skulle vara lättare för honom att byta bildstorlek och vinklar vid behov. Dessutom är det svårt för mig att uppskatta hur lång tid en viss uppgift kan ta, och detta också gör det svårt att planera.

I samband med videoprojektet var jag trots allt tvungen att töja mig till att arbeta både som planerare i videoproduktion och som regissör. Som tur var fick jag hjälp med tidtabellerna av Saija som jobbar i projektet Mieletöntä Valoa i Sosped stiftelsen. Men så som det brukar hända stötte jag på några oförutsedda utmaningar under projektets gång.

Jakten på de intervjuade

Det var inte någon enkel process att komma överens om intervjuerna; jag var till exempel tvungen att ändra tidtabeller i samband med forskarens intervju. Det var inte heller så lätt att nå den andra intervjuaden, Sanna, som jobbar i riksdagen. På riksdagens nätsidor kunde man inte hitta information om riksdagens organisationshierarki för att hitta Sannas förman. Jag var tvungen att ringa till många olika ställen för att äntligen nå den rätta personen. Denna person rådade mig att ringa till Sannas mamma, och det gjorde jag. Efter detta ringde mamman till riksdagen. Där visade man inte grönt ljus för videoinspelningarna, så vi hamnade i Sannas hem som var full av saker och ting. Så det var det med olika slags vinklar.

När jag filmade läraren Anu hade jag inte tänkt på att man måste ha en filmningstillstånd av varje barn. Därför kunde jag inte filma henne i en undervisningssituation.

Med forskaren kom vi överens om ett möte på kaféet i Musikhuset. Glasväggarna reflekterade våra bilder. Vi var tvungna att filma så att glasväggarna inte syndes. Dessutom var vi tvungna att avbryta filmningen flera gånger på grund av det störande bakgrundsbruset.

Förkylningen vid klippningsfasen som grädde på moset

Vid klippningsfasen var jag tvungen att fixa tidtabeller för att min fysioterapeut var sjukledig. Jag hade en fysioterapeutstuderande som jag hade lovat handleda två gånger i veckan. Det var ett extrajobb att fixa tiderna med fysioterapeuten men åtminstone fick jag lite extrafysioterapi i alla fall.

Jag gav klipparen detaljerade instruktioner för jobbet. Men då jag sen hämtade hårddisken och datorn hem hittade jag inte någon bearbetad version alls. De nästa fem timmarna tillbringade jag med att redigera videon. När videon på något sätt hade blivit färdig fattade jag att den borde förkortas. Jag bara visste inte hur. Lyckligtvis var det meningen att min kära fadersfigur kommer på besök så jag tänkte be honom hjälpa lite. Nå, han hade sysslat hela dagen med sitt eget projekt och orkade inte fördjupa sig i grejen just då. Å ena sidan blev jag irriterad men å andra sidan var det förståeligt.

Problemen fortsatte. Under editeringen fanns det en vecka då jag inte alls sov. Relationsproblemen brukar påverka så. En av mina personliga assistenter hade hälsoproblem så det tog nästan tre gånger så mycket tid som vanligt att flytta mig med hen. Man var tvungen att klara av situationen för att andra människor inte var till hands. Till råga på allt kunde jag inte ta editeringsmaskin hem för att fortsätta med jobbet där.

Jag var fast i ett dödläge. Det blev inte lättare när jag fick en hemsk förkylning.

Mycket beror av assistenterna

Produktionsplanerna är obligatoriska i vilken som helst stor organisation. Jag kan inte planera mitt liv så mycket på förhand, åtminstone inte så mycket som produktionsplanerna brukar kräva. Jag har nämligen bestämt mig att bo i ett vanligt höghus även om jag behöver hjälp redan från stunden då jag stiger upp på morgonen. Om en av assistenterna blir sjuk eller av en annan anledning inte kan komma till jobbet behöver jag en vikarie. Ganska ofta kan vikarien göra enbart de mest avgörande grejerna såsom att laga mat och hjälpa på toaletten.

Alla assistenter är inte intresserade av mediegrejerna och av att assistera med dem. Det kan man inte heller kräva för att lönen är den som den är. Moster Emmi har jag inte längre heller. Hon kom alltid och räddade mig: hon var som en Wonder Woman som lyfter mig upp från sängen, hjälper på toan, rastar hunden och gör allt mellan himmel och jord för att hon var så snäll.

Den viktigaste grejen som jag i samband med videoprojektet lärde mig var att jag behöver en assistent som spelar in videor och klipper dem. Inget annat behöver hen göra.

Ska man välja en säkrare sysselsättning eller sina egna drömmar?

På grund av mitt behov av hjälp har jag en dilemma. Om jag var “alldeles frisk” skulle jag naturligtvis skaffa mig utbildning inom mediebranschen. Yrkestesten i sin tur rekommenderar mig starkt yrket som journalist. Men man kan inte säga att jag är “alldeles frisk”. Dessutom varierar min uppmärksamhet från dag till dag.

Jag har funderat på socialbranschen som ett alternativ. Där skulle jag kunna ha nytta av mina livserfarenheter och mina psykologiska kunskaper. Jag är säker på att jag skulle gilla detta jobb också. Det skulle också kunna vara ett lättare sätt att få sysselsättning jämfört med mediebranschen. Det är lite bekant till mig också för att jag är tvungen att jobba mycket med handledningen och uppfostringen utan lön. Men vill jag ha det som yrke också?

Å andra sidan vill jag inte heller vara fyrtioårig och arbetslös. Jag hoppas att jag en dag får en egen lägenhet och barn. Jag kan inte längre bara lita på att allt ordnar sig om man bara väntar. Jag är snart trettioårig.

Socialbranschen är ändå inte den passion som jag har haft redan från blöjåldern. I grund och botten handlar det om frågan om jag vill släppa mig lindrigt undan eller om jag vill trakta efter och förverkligas mina drömmar.

Heljä Hesso

Uruppförandet av videon “Työllistymisen merkitys” ordnades den 28 november i Sanomahuset på evenemanget “Uniikin osaamisen löytöretki” av projektet Vahti


Stiftelsen Vamlas bloggprinciper

Bloggen är författarens personliga syn på textens tema och kan berätta om personliga erfarenheter och utmana läsarna att tänka på saker ur ett nytt perspektiv. De åsikter som uttrycks i bloggarna representerar inte Vamlas ståndpunkt och Vamlas ansvarar inte för noggrannheten av informationen i bloggtexterna.
Om du vill skriva en text i Vamlas blogg, ta kontakt med vesa.horttanainen(at)vamlas.fi

Jaa tämä: