Aihe: Blogi, Työelämä, Yleiset

Peruskoulussa yksilöllistetyn oppimäärän suorittanut 25-vuotias Seidi kertoo blogissaan opiskelupolullaan kohtaamistaan vaikeuksista. Olisi tärkeää arvioida yksilöllistämisen tarpeellisuutta eri vaiheissa koulunkäyntiä. Riittävät tukitoimet ja oikeat opiskeluvälineet voivat auttaa pärjäämään myös yleisen oppimäärän kursseilla. Seidi toivoo, että jokaisen vammaisen nuoren tilanne ja siihen vaadittavat toimet käsiteltäisiin yksilöllisesti, analyyttisesti ja laaja-alaisesti.

Monet näkövammaiset käyvät peruskoulun yleisen oppimäärän mukaan. On kuitenkin myös meitä, jotka siirretään yleisestä yksilölliseen oppimäärään joko kokonaan tai osittain. Vaikka kummassakin tapauksessa yksilöllistäminen tehdään erittäin painavin perustein, voi tämä päätös vaikuttaa nuoren jatko-opiskelumahdollisuuksiin. Näin kävi minun kohdallani.

Yleisestä yksilölliseen

Keskosena syntyminen toi elämääni niin näkövamman kuin tutkimuksissa selvitetyt, laajat oppimisvaikeudet. Jo vauvana vasemman silmän verkkokalvo irtosi, mutta oikeassa säilyi pieni näköalue.

Koska en ensimmäisen luokan syksyllä pärjännyt kolmessa oppiaineessa yleisten tavoitteiden mukaan pienryhmään sijoittamisesta huolimatta, oppimääräni yksilöllistettiin kaikissa oppiaineissa yhdeksännen luokan loppuun asti. Tuohon aikaan yksilöllistämisestä käytettiin nimitystä mukautukset. Missään vaiheessa peruskoulua koulun henkilökunta ei ottanut puheeksi yksilöllisestä oppimäärästä luopumista tai tukitoimia, joilla minua autettaisiin oppimaan yleisen oppimäärän asioita.

Yläasteella minut vapautettiin ruotsin kielestä. Englanti oli minulle jo hankalaa ja arveltiin, että voisin sekoittaa kielet keskenään, joten päätettiin keskittyä englannin taidon kehittämiseen.

Matematiikkaa opiskelin ensimmäisestä viidennen luokan kirjoihin saakka. Kyseisten kirjojen laskutoimitukset ja opeteltavat asiat tuottivat minulle vaikeuksia, ja siksi en matematiikassa edennyt luokka-asteittain kirjoihin, joiden tehtävien arveltiin olevan minulle liian haastavia.

Näön heikentyminen ja tilanteeseen sopeutuminen

Vuonna 2005 tehdyissä silmätutkimuksissa huomattiin oikean silmän verkkokalvon irtoaminen. Ensimmäinen leikkaus epäonnistui, mutta toisessa leikkauksessa verkkokalvooni asetettiin linssi estämään irtoaminen. Näköni on siitä asti heikentynyt vähitellen.

Olin poissa koulusta leikkausten vuoksi useita viikkoja keväällä ja syksyllä, jolloin opiskeltavat asiat jäivät minulta noilta ajoilta käymättä. Oppitunneilla keskittyminen oli hankalaa, koska en pystynyt enää sulkemaan ympäristön ääniä visuaalisesti ulkopuolelle. Koulussa opeteltavien asioiden lisäksi minun piti opetella lukemaan ja kirjoittamaan pistekirjoitusta ja hallitsemaan kymmensormijärjestelmä yläasteelle anottavaa tietokonetta varten.

Koetin sopeutua siihen, etten näönvaraisesti pystyisi enää tekemään asioita, mikä oli henkisesti raskasta. En saanut koulusta minkäänlaista keskustelutukea kuraattorilta, terveydenhoitajalta tai opettajalta.

Vaikka opettelin tietokoneen käyttöä sen saatuani, jouduin opiskelemaan koulussa lukukiven ja kotona lukutelevision avulla suurennetuista monisteista. Joissain oppiaineissa käytin pistekonetta ja pisteoppikirjoja. Koulun henkilökunta oli sitä mieltä, että minun on tehtävä asiat samalla tavalla kuin muidenkin oppilaiden.

Vaihdettuani koulua otettiin näkövammani paremmin huomioon. Aloin käyttää aktiivisesti Luetus-, piste- ja CD-oppikirjoja, kohokarttoja, Abakus-helmilaskinta ja myöhemmin puhuvaa laskinta.

Yksilöllistetyt opinnot vaikeuttivat ammattiopintoihin pääsyä

Peruskoulun jälkeen olin vuoden Jyväskylän näkövammaisten koulun kymmenennellä luokalla. Aloin opiskella englannin lisäksi ruotsia, sillä arvelin kieltä tarvittavan tulevaisuudessa. En sekoittanut kahta kieltä toisiinsa. Myös matematiikassa kokeiltiin yleisen oppimäärän laskujen tekemistä, ja jotkin tehtävät onnistuivat hyvin, mutta jotkin eivät. Lopulta pidettiin tärkeämpänä keskittyä jo minulle ennestään vaikeisiin asioihin, kuten kellonaikoihin ja jako- ja kertolaskuihin.

Tuleva ammattini oli yhä epäselvä, joten jatkoin Kympiltä Arlan Valmentavalle linjalle. Olin siellä kolme vuotta. Minulle oli vakuutettu, ettei yksilöllistetty oppimäärä vaikuta ammattilinjoille pääsemiseen, mutta toisin kävi: Merkonomikoulutuksessa esteeksi nousi heikko matematiikka, artesaanikoulutuksessa mainitun asian lisäksi heikko hienomotoriikka ja keskittymisvaikeus, ja toimitilahuoltajista tuli vain lappu ”Ei sokeuden vuoksi voi tehdä tätä työtä.”

Kokeilin viimeisenä vuonna myös lukio-opiskelua, mutta sain tietää, ettei minua olisi edes saanut hyväksyä lukioon yksilöllistettyjen aineiden vuoksi.

Umpikuja opintoihin hakemisessa

Valmistuttuani Arlasta muutin omilleni ja koetin miettiä minulle sopivaa ammattia, sillä Arlassa en tuntenut sitä löytäneeni. Tiedustelin Kiipulan erityisammattikoulusta, voisiko näkövammainen opiskella lasten ja nuorten erityisohjaajaksi. Selvitettyäni tilanteeni minulle kerrottiin, ettei ammattikoulu yksilöllistä, vaan minun pitäisi tehdä samat opinnot kuin muidenkin. Tilanteet voisivat olla liian haastavia ja nopeasti vaihtuvia. Myös perustutkintoihin minua ei voitaisi ottaa, koska en ollut peruskoulun päättänyt nuori.

Aloin lopulta käydä Lahden kansanopistossa verkkoperuskoulua, saadakseni yleistä oppimäärää vastaavan todistuksen. Pärjäsin hyvin ja sain tehdä itselleni sopivalla tavalla tehtävät, kuten lähettää äänitiedostot ja asiakirjat sähköpostilla. Verkkoperuskoulu kuitenkin lopetettiin, joten sain vain ensimmäiset osat äidinkielen ja ruotsin kurssikokonaisuuksista käytyä. Arvosanani olivat kuitenkin kahdeksasta kymmeneen. En voinut hakea lähiopetukseen, koska olin jo suorittanut peruskoulun.

Koetin hakea myös Lahden yhteiskoulun peruskouluun, mutta ikäni takia minua ei otettu. Myöhemmin huomasin, että opiskelijoita otettaisiin ja kaikkia oppiaineita voisi käydä aikuispuolella. Jälleen minut torjuttiin ja kehotettiin menemään kuntouttavaan työtoimintaan.

Näkövammaisia nuoria ei saa nähdä yhtena massana

Olen ollut tilanteeni kanssa todella yksin, sillä tästä ei ole kukaan varsinaisesti ottanut vastuuta. Erilaisten oppijoiden liitto ohjasi minut Näkövammaisten liiton puheille. Näkövammaisten liiton työelämäpalvelussa sain apua, mutta Lahdessa olevat järjestöt Vamos ja Ohjaamo eivät voineet auttaa, koska heidän palvelunsa koskivat vain lahtelaisia eivätkä hollolalaisia. Hain asiakkaaksi myös Lahden te-palveluihin, mutta ammatinvalinnan psykologi ei osannut auttaa vammaiskokemattomuuden vuoksi.

Kelan pyynnöstä kävin neuropsykologisissa testeissä, jotta nähtäisiin olisinko työkykyinen. Hain ammatillista kuntoutusta ja sain myönteisen päätöksen. Koen, että minulle sopivia ammatteja olisivat nuoriso-ohjaaja, sosionomi tai toimittaja. Ensimmäiset luonteeni ja jälkimmäinen taitavan kirjallisen ilmaisun vuoksi.

Joihinkin näistä ammateista päästäkseni tarvitsen vahvan tukiverkoston. Tavoitteenani on kouluttautua, hankkia työkokemusta ja päästä lopulta palkallisiin töihin.

Toiveenani on, ettei haastavissa tilanteissa olevia näkövammaisia nähtäisi massana, vaan jokaisen tilanne ja siihen vaadittavat toimet käsiteltäisiin yksilöllisesti, analyyttisesti ja laaja-alaisesti. Näkövamma on vain vamma, ja oppimisvaikeudet ovat vaikeuksia, jotka voi voittaa. Hyvä tukitoimi olisi yhteistyö erilaisten vammaisosaavien järjestöjen ja palveluntarjoajien kesken.

Seidi


Vamlasin blogiperiaatteet

Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta ja siinä voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.

Jos haluat kirjoittaa Vamlasin blogiin, ota yhteyttä sari.pohjola(at)vamlas.fi

Jaa tämä: